Hurraa sittenkin

Moikka moi! Alkuviikosta uutisoitiin, että Joensuun Prisma on sittenkin luopunut suunnitelmastaan myydä eläimiä. Todella hyvä uutinen!

Kun lähdin omaa tiedotetta aiheesta laatimaan, olin varautunut negatiiviseen palautteeseen. Negatiivisen palautteen sijaan minua haastattelivat Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat sekä Suomen Tietotoimisto. Juttua tehtiin moniin lehtiin ja verkkojulkaisuihin sekä radioon. Tietysti aina nettipalstoilla on niitä, joiden mielestä kanit voi antaa käärmeiden ruuaksi tai tehdä niistä paistia. Jos nyt ei oteta heitä huomioon, olin todella yllättynyt kuinka moni oli samaa mieltä kuin minä. Myös Joensuun eläinsuojeluyhdistys ry oli lemmikkien myyntihanketta vastaan. Kiitos jokaiselle aiheeseen tarttuneelle!

Sen lisäksi, että Osuuskauppa perui myyntiaikeet, oli mielestäni tärkeää saada tällaista keskustelua yleisesti esille. Lemmikkien myynnissä on ylipäätään paljon eettisiä ongelmia. Ylimääräiset välikädet kasvattajien ja omistajien välillä tietävät stressiä eläimelle. Toki itselläni on eläinsuojelutausta eli olen nähnyt enemmän niitä pieleen menneitä tapauksia kuin onnistuneita eläinten hankkimisia. Kasvattajalta voi myös hankkia eläimen, jolla ei ole kaikki hyvin. Myös kasvattajissa on suurta eroa, joten kannattaa tehdä valinta huolella. Jos kuitenkin kasvattajalla ei ole asianmukaiset olot eläimille, omistajaehdokas voi todeta sen itse ja tehdä tarvittaessa eläinsuojeluilmoituksen. Jos eläimen hankkii lemmikkiliikkeestä, kuka on tarkistanut, että esimerkiksi emolla on kaikki kunnossa?

Lähes kaikille eläinlajeille on tosi tärkeä juttu saada viettää mahdollisimman paljon aikaa vanhempien ja sisarusten kanssa ennen kuin luovutusta uuteen kotiin aletaan edes miettiä. Jos vaikkapa kani erotetaan perheestään liian aikaisin, sen sosiaalistuminen kärsii. Se ei välttämättä opi olemaan kani ikinä. Minulla on yksi esimerkki tästä kotona. Poppana-hermeliini ei osaa olla muiden kanien kanssa. Ei myöskään muiden kuin tuttujen ihmisten. Neidin mielestä on parempi hyökätä heti kättelyssä kuin tarkkailla tilannetta ja mennä varmuuden vuoksi karkuun. Vastaava tapaus tulee mieleen eläinsuojelutyöstä, kun eläinkaupasta ostettua kania oli pidetty pienessä ulkokopissa. Kani tappeli muiden kanien kanssa, mutta ei ollut aggressiivinen ihmisiä kohtaan. Käsittelyyn ei ollut ollenkaan tottunut, joten esimerkiksi kynsienleikkuu oli melkoista vääntöä. Tämäkin kani kyllä pääsi omaan, hyvään kotiin, mutta ei tietääkseni tule perheen toisen kanin kanssa toimeen ilman aitaa.

Poppanan kanssa on kertynyt monia yhteisiä vuosia, joiden aikana olen tarjonnut hyviä kokemuksia ja yrittänyt opettaa, että jos jänskättää, kanin kuuluu paeta eikä hyökätä. Tämä tarkoittaa vapautta ja paljon piilopaikkoja. Kyllä Poppis on kesyyntynytkin, mutta joskus neidin mielen valtaa vanhat asiat. Kuten esimerkiksi tänään, kun sain pikkupureman sääreeni. Eilen leikkasin kanien kynnet ja tänään vielä imuroin. Se oli liikaa Poppikselle ja kun lähestyin neidin vessalaatikkoa, sain vähän osumaa hampaista.. Oma vika tietysti. Olisi pitänyt olla varovaisempi ja lähestyä pesäaluetta vasta, kun kani oli kauempana.

Vaikka Poppanalla on piilopaikkoja, ylimääräinen stressi voi laukaista hyökkimisreaktion, mikä kumpuaa tietenkin epävarmuudesta. Ei kani tee mitään pahalla vaan ihan reviiriään puolustaakseen. Jos Poppanalla olisi lajitoveri vieressä, ei tarvitsisi olla näin epävarma. Kun kanilla kuuluu olla lajitoveri, tottakai se stressaa enemmän. Joudut pitämään itse koko ajan vahtia.

Jos nyt joku ajattelee, että miksi Poppanalla ei ole lajitoveria, niin on kyllä yritetty. Tupunan, Hiljan ja Tuhton kanssa. Tupuna oli näistä ainoa, jonka kanssa Poppana makoili vieretysten, mutta vain aita välissä. Hiljan kanssa meni ihan metsään ja Tuhto puolestaan puri Poppanaa. Muusta syystä en kania pitäisikään yksineläjänä, mutta Poppanan kanssa se on ollut pakko. Onneksi adoptoin Poppiksen itse eikä tyyppi joutunut kiertoon omistajalta toiselle. Välikäsiä oli ollut jo kasvattajasta eläinkauppaan sekä ensimmäiseen kotiin, josta sitten Poppis päätyi minulle.

Jos vain mahdollista, adoptoi koditon lemmikki. Tai etsi vastuullinen kasvattaja, jolla on eläinten olot paljon paremmat kuin mitä laki edellyttää. Se on pieni askel ihmiskunnalle,  mutta suuri juuri sille eläimelle sekä sen kohtalotovereille. Ja ehkäpä se pikkuhiljaa alkaa myös näkyä yleisessä mielipiteessä. Hurraa sittenkin 🙂

P.S. Eivätkö marsut olekin ihania? Kuvassa yksi hoitomarsuistani. Hän ja kaverinsa kuikuttivat menemään ja löysivät matkaltansa kuusenoksia..